---------------------------------------------------------------
Ihminen saavuttaa suurimman täydellisyyden valkoisessa rodussa.Keltaisilla intialaisilla onkin jo
heikommat luonnon lahjat.Neekerit ovat vieläkin syvemmältä!"Näitä pitäisi mielellään jonkin hassahtaneen fasistin merkityksettömänä meditaationa,mutta näin ei kuitenkaan ole.Lainaus on länsimaisen filosofian klassikolta Immanuel Kantilta
Rasismin historian tuntemuksen tulisi kuulua aikamme  kansallisvelvollisuuksiin, sillä se auttaa ymmärtämään myös oman  vuosikymmenemme poliittisten ja tieteellisten suuntausten taustalla  piileviä ideologisia rakenteita. Geenitutkimuksen ja varsin laajaa  suosiota saavuttaneiden psykometrikoiden (ks. esim. Herrnstein ja  Murray, The Bell Curve, 1994) perusoletukset ovat varsin lähellä  viimevuosisadan "rotu"-käsitteeseen vedonneita konservatiivisia  yhteiskuntateoreetikoita. Perinnöllisiin älykkyyseroihin vetoamisesta on  vain lyhyt askel syntyvyydensäännöstelyn tai pakkosterilisaatioihin -  keinoihin joilla nykyään on painajaismainen maine, mutta jotka aiemmin  tällä vuosisadalla ovat olleet aivan arkipäiväisiä.
      Sananen  skineistä     
Rasismia pintaa syvemmältä
   "Ihminen saavuttaa suurimman täydellisyyden  valkoisessa rodussa. Keltaisilla intialaisilla on jo heikommat  luonnonlahjat. Neekerit ovat vielä syvemmällä!" Näitä virkkeitä pitäisi  mielellään jonkin hassahtaneen fasistin merkityksettömänä meditaationa,  mutta valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Lainaus on modernin  länsimaisen filosofian klassikolta, Immanuel Kantilta. Kant ei  kuitenkaan ole rotuopillisine aivoituksineen aivan musta lammas  modernien nerojen katraassa. Tarkemmin tutkittaessa rasismia edistävät  ajatusrakennelmat ja normit ovat varsin syvällä sivilisaatiomme  perustassa. 
Rasismin historian tuntemuksen tulisi  kuulua aikamme kansallisvelvollisuuksiin, sillä se auttaa ymmärtämään  myös oman vuosikymmenemme poliittisten ja tieteellisten suuntausten  taustalla piileviä ideologisia rakenteita. Geenitutkimuksen ja varsin  laajaa suosiota saavuttaneiden psykometrikoiden (ks. esim. Herrnstein ja  Murray, The Bell Curve, 1994) perusoletukset ovat varsin lähellä  viimevuosisadan "rotu"-käsitteeseen vedonneita konservatiivisia  yhteiskuntateoreetikoita. Perinnöllisiin älykkyyseroihin vetoamisesta on  vain lyhyt askel syntyvyydensäännöstelyn tai pakkosterilisaatioihin -  keinoihin joilla nykyään on painajaismainen maine, mutta jotka aiemmin  tällä vuosisadalla ovat olleet aivan arkipäiväisiä. 
 
Toisaalta kolonialistien ja  kallonmittaajien tunteminen on siksi tärkeää, että se tekee unohtamisen  vaikeammaksi. Hiljan Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan vain kaksi  kolmasosaa ruotsalaisnuorista on varmoja siitä, että puolen vuosisadan  takaiset juutalaisvainot ovat historiallinen fakta. Viime kuukausina Der  Spiegelissä on puolestaan keskusteltu kiihkeästi siitä, onko  saksalaisten jo aika jättää toisen maailmansodan syyllisyys taakseen.  Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä kansainvälinen antirasistinen  konsensus on asetettu kyseenalaiseksi, ja erilaiset - toiset  aggressiivisia, toiset maltillisempia - rasistiset liikkeet ovat  vallanneet jalansijaa useissa maissa. Rotukeskeisen ajattelun pimeä  historia auttaa ymmärtämään tätä kehitystä, mutta samalla se  karmeudessaan osoittaa antirasistisen työn tärkeyden.
Aatehistorioitsijat Pekka Isaksson ja Jouko  Jokisalo ovat kirjassaan Kallonmittaajia ja skinejä jäljittäneet  eurooppalaisen mentaliteetin keskiöön asettuneita rasistisia  ajatusrakenteita löytöretkistä omalle vuosikymmenellemme. Vaikka  rasismin käsite syntyi vasta omalla vuosisadallamme, on rasismin  historia ulotettavissa modernin alkuhämäriin. Voidaankin ajatella että  kyseisen käsitteen myöhäinen synty kertoo enemmänkin siitä, miten hyvin  eurooppalaiset olivat sisäistäneet rasistiset näkemykset. Biologisten  rotujen olemassaoloa ja hierarkisuutta pidettiin 1900-luvun  alkukymmenille asti itsestään selvinä. 
Rodun käsite antropologisessa  merkityksessä vakiintui Isakssonin ja Jokisalon mukaan 1700-luvun  jälkipuoliskolla: siis juuri valistusajan ihanteiden ja modernin tieteen  hakiessaan muotoaan. Samanaikaisesti "rodun" (tässä tapauksessa lähinnä  ihonvärin) ja orjuuden yhdistänyt transatlantinen orjakauppa levitti  tehokkaasti ajatusta herrakansoista ja alemmista roduista. Rodun käsite  ei kuitenkaan missään maailmanhistorian vaiheessa ole ollut  yksiselitteinen. "Rodulla" on viitattu niin kantaan ja  polveutumislinjaan kuin alalajeihin, kansoihin tai kieliryhmiin.   |    
  |   "Rotu" on siis olemukseltaan historiallinen ja kulttuurinen konstruktio.  Sen kehitystä ovat pitkälti ohjanneet erilaiset vaille kovin järeätä  tieteellistä todistusaineistoa jääneet legendat ja myytit. "Rodun"  määrittely on aina ollut varsin mielivaltaista: vielä parisataa vuotta  sitten myös pienikokoiset lappalaiset ja siinä sivussa myös suomalaiset  esi-isämme saivat arvostetuissa rotuluokituksissa villieläinten,  apinoiden ja kääpiöiden arvon.   | 
 
  "Rodun" tyhjeneminen biologisesta sisällöstä ei ole kuitenkaan liiemmin  vaikuttanut sen vahvuuteen maailmaa selittävänä ja ihmisiä mobilisoivana  sosiaalisena voimana. (Tästä syystä käytän jutussani edelleen rodun  käsitettä, mutta korostan "rodun" konstruktioluonnetta sijoittamalla sen  lainausmerkkien sisään).
     Sananen  skineistä     
Rasismia pintaa syvemmältä
   "Ihminen saavuttaa suurimman täydellisyyden  valkoisessa rodussa. Keltaisilla intialaisilla on jo heikommat  luonnonlahjat. Neekerit ovat vielä syvemmällä!" Näitä virkkeitä pitäisi  mielellään jonkin hassahtaneen fasistin merkityksettömänä meditaationa,  mutta valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Lainaus on modernin  länsimaisen filosofian klassikolta, Immanuel Kantilta. Kant ei  kuitenkaan ole rotuopillisine aivoituksineen aivan musta lammas  modernien nerojen katraassa. Tarkemmin tutkittaessa rasismia edistävät  ajatusrakennelmat ja normit ovat varsin syvällä sivilisaatiomme  perustassa. 
Rasismin historian tuntemuksen tulisi  kuulua aikamme kansallisvelvollisuuksiin, sillä se auttaa ymmärtämään  myös oman vuosikymmenemme poliittisten ja tieteellisten suuntausten  taustalla piileviä ideologisia rakenteita. Geenitutkimuksen ja varsin  laajaa suosiota saavuttaneiden psykometrikoiden (ks. esim. Herrnstein ja  Murray, The Bell Curve, 1994) perusoletukset ovat varsin lähellä  viimevuosisadan "rotu"-käsitteeseen vedonneita konservatiivisia  yhteiskuntateoreetikoita. Perinnöllisiin älykkyyseroihin vetoamisesta on  vain lyhyt askel syntyvyydensäännöstelyn tai pakkosterilisaatioihin -  keinoihin joilla nykyään on painajaismainen maine, mutta jotka aiemmin  tällä vuosisadalla ovat olleet aivan arkipäiväisiä. 
 
Toisaalta kolonialistien ja  kallonmittaajien tunteminen on siksi tärkeää, että se tekee unohtamisen  vaikeammaksi. Hiljan Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan vain kaksi  kolmasosaa ruotsalaisnuorista on varmoja siitä, että puolen vuosisadan  takaiset juutalaisvainot ovat historiallinen fakta. Viime kuukausina Der  Spiegelissä on puolestaan keskusteltu kiihkeästi siitä, onko  saksalaisten jo aika jättää toisen maailmansodan syyllisyys taakseen.  Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä kansainvälinen antirasistinen  konsensus on asetettu kyseenalaiseksi, ja erilaiset - toiset  aggressiivisia, toiset maltillisempia - rasistiset liikkeet ovat  vallanneet jalansijaa useissa maissa. Rotukeskeisen ajattelun pimeä  historia auttaa ymmärtämään tätä kehitystä, mutta samalla se  karmeudessaan osoittaa antirasistisen työn tärkeyden.   
Rodun metaforisuus  
Aatehistorioitsijat Pekka Isaksson  ja Jouko Jokisalo ovat kirjassaan Kallonmittaajia ja skinejä  jäljittäneet eurooppalaisen mentaliteetin keskiöön asettuneita  rasistisia ajatusrakenteita löytöretkistä omalle vuosikymmenellemme.  Vaikka rasismin käsite syntyi vasta omalla vuosisadallamme, on rasismin  historia ulotettavissa modernin alkuhämäriin. Voidaankin ajatella että  kyseisen käsitteen myöhäinen synty kertoo enemmänkin siitä, miten hyvin  eurooppalaiset olivat sisäistäneet rasistiset näkemykset. Biologisten  rotujen olemassaoloa ja hierarkisuutta pidettiin 1900-luvun  alkukymmenille asti itsestään selvinä. 
Rodun käsite antropologisessa  merkityksessä vakiintui Isakssonin ja Jokisalon mukaan 1700-luvun  jälkipuoliskolla: siis juuri valistusajan ihanteiden ja modernin tieteen  hakiessaan muotoaan. Samanaikaisesti "rodun" (tässä tapauksessa lähinnä  ihonvärin) ja orjuuden yhdistänyt transatlantinen orjakauppa levitti  tehokkaasti ajatusta herrakansoista ja alemmista roduista. Rodun käsite  ei kuitenkaan missään maailmanhistorian vaiheessa ole ollut  yksiselitteinen. "Rodulla" on viitattu niin kantaan ja  polveutumislinjaan kuin alalajeihin, kansoihin tai kieliryhmiin.   |    
  |   "Rotu" on siis olemukseltaan historiallinen ja kulttuurinen konstruktio.  Sen kehitystä ovat pitkälti ohjanneet erilaiset vaille kovin järeätä  tieteellistä todistusaineistoa jääneet legendat ja myytit. "Rodun"  määrittely on aina ollut varsin mielivaltaista: vielä parisataa vuotta  sitten myös pienikokoiset lappalaiset ja siinä sivussa myös suomalaiset  esi-isämme saivat arvostetuissa rotuluokituksissa villieläinten,  apinoiden ja kääpiöiden arvon.   | 
 
  "Rodun" tyhjeneminen biologisesta sisällöstä ei ole kuitenkaan liiemmin  vaikuttanut sen vahvuuteen maailmaa selittävänä ja ihmisiä mobilisoivana  sosiaalisena voimana. (Tästä syystä käytän jutussani edelleen rodun  käsitettä, mutta korostan "rodun" konstruktioluonnetta sijoittamalla sen  lainausmerkkien sisään).   
Rasismin paradoksi  
On rasismin paradoksi ja modernin  maailman tragedia, että tapahtumat joita periaatteellisella tasolla  voidaan pitää kansojen välistä tasa-arvoa lisäävinä, ovat toistuvasti  ruokkineet rasistista ajattelua ja lisänneet sen levinneisyyttä.  Löytöretket ja eurooppalainen ekspansio toivat mukanaan uudenlaisen  sosiaalisen liikkuvuuden ja tekivät ajatuksen pysyvien ja erillisten  "rotujen" olemassaolosta kyseenalaiseksi. Seurauksena oli kuitenkin  ennennäkemätön kansanmurha niin Amerikassa kuin Afrikassa. 
Darwin puolestaan ei Isakssonin ja  Jokisalon mukaan missään vaiheessa pohtinut evoluutioteoriaansa  tietoisesti rotuteorian kannalta. Tavallaan Darwinin teoria lajien  synnystä korostikin juuri rotujen dynaamisuutta ja sitä, että niissä ei  pitkällä aikavälillä ollut mitään pysyvää. Tästä huolimatta rasistinen  ideologia mukautti sosiaalidarwinistisen teorian nopeasti omiin  tarkoituksiinsa sopivaksi. Olemassaolon taistelussa kelvollisimmat ja  vahvimmat syrjäyttäisivät "rappeutuneet" kansat. Näin ollen  sosiaalidarwinismi ei vain oikeuttanut kansanmurhia, vaan teki niistä  edistyksen väistämättömän sivutuotteen.
Ruotsalainen tutkija ja kirjailija Sven  Lindqvist on kirjoittanut viisaasti siitä, miten rasismin historia  ei kerro yksin rasisteista. Lindqvistin mukaan kaikkina aikoina on ollut  rohkeita ihmisiä, jotka ovat pyrkineet oikaisemaan rasistisia  ajatusvääristymiä. Kirjassaan Rasismin vastustajia Lindqvist esittelee  muutamia rasismin ylivaltaa vastaan asettuneita pioneereja, jotka ovat -  huomionarvoista sinällään - tätä nykyä lähes järjestään tuntemattomia. 
Kuten olen jo edellä pyrkinyt  osoittamaan, rasistisen ideologian ytimessä on pyrkimys antaa  väkivallalle ja sorrolle laillisuuden silaus. Pitkään sorron  oikeuttamiseen riitti argumentti siitä, miten ei yksikään ei-valkoinen  "rotu" ei ollut synnyttänyt sivilisaatiota, ei korkeatasoista tiedettä  tai taidetta. Tämä rotusorron kestoteema kävi kuitenkin ongelmalliseksi,  kun rasismi kehittyi muun muassa irlantilaisten ja juutalaisten  vainojen myötä myös Euroopan sisäiseksi liikkeeksi. Tummaihoisilla tai  intiaaneilla ei Lindqvistin mukaan ollut vielä 1800-luvulla joukossaan  korkeasti koulutettuja intellektuelleja, jotka olisivat kyenneet ajamaan  heidän asiaansa, mutta Euroopasta näitä löytyi.  
Rasistinen ideologia on kuitenkin  muurattu niin tiukasti eurooppalaisen ajattelun kivijalkaan, että harvat   rotusorron vastustajatkaan ovat täysin päässeet eroon  ennakkoluuloistaan. Julkilausumista huolimatta vapaus, veljeys ja  tasa-arvo ovat jääneet valkoisen miehen etuoikeuksiksi. Lindqvistin tarinat antirasismin pioneereista kertovat lähes  poikkeuksetta taltutetuista pyrkimyksistä. Esimerkiksi pitkään Afrikassa  työskennellyt englantilainen lääkäri Thomas Winterbottom osoitti jo  1803 perusteettomiksi aikansa antropologian afrikkalaisia koskeneet  ennakkoluulot. Tästä huolimatta myytit ja villit sepitelmät eläinten  kaltaisista ihmissyöjistä vain kasvoivat 1800-luvun kuluessa. Samalla  tavalla useat muut rasistisen ideologian kyseenalaistaneet äänet ovat  jääneet vaille laajempaa kaikupohjaa.
http://sonja-miettinen.blogspot.com