Ihminen saavuttaa suurimman täydellisyyden valkoisessa rodussa.Keltaisilla intialaisilla onkin jo
heikommat luonnon lahjat.Neekerit ovat vieläkin syvemmältä!"Näitä pitäisi mielellään jonkin hassahtaneen fasistin merkityksettömänä meditaationa,mutta näin ei kuitenkaan ole.Lainaus on länsimaisen filosofian klassikolta Immanuel KantiltaRasismin historian tuntemuksen tulisi kuulua aikamme kansallisvelvollisuuksiin, sillä se auttaa ymmärtämään myös oman vuosikymmenemme poliittisten ja tieteellisten suuntausten taustalla piileviä ideologisia rakenteita. Geenitutkimuksen ja varsin laajaa suosiota saavuttaneiden psykometrikoiden (ks. esim. Herrnstein ja Murray, The Bell Curve, 1994) perusoletukset ovat varsin lähellä viimevuosisadan "rotu"-käsitteeseen vedonneita konservatiivisia yhteiskuntateoreetikoita. Perinnöllisiin älykkyyseroihin vetoamisesta on vain lyhyt askel syntyvyydensäännöstelyn tai pakkosterilisaatioihin - keinoihin joilla nykyään on painajaismainen maine, mutta jotka aiemmin tällä vuosisadalla ovat olleet aivan arkipäiväisiä.
Rasismia pintaa syvemmältä
"Ihminen saavuttaa suurimman täydellisyyden valkoisessa rodussa. Keltaisilla intialaisilla on jo heikommat luonnonlahjat. Neekerit ovat vielä syvemmällä!" Näitä virkkeitä pitäisi mielellään jonkin hassahtaneen fasistin merkityksettömänä meditaationa, mutta valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Lainaus on modernin länsimaisen filosofian klassikolta, Immanuel Kantilta. Kant ei kuitenkaan ole rotuopillisine aivoituksineen aivan musta lammas modernien nerojen katraassa. Tarkemmin tutkittaessa rasismia edistävät ajatusrakennelmat ja normit ovat varsin syvällä sivilisaatiomme perustassa.
Rasismin historian tuntemuksen tulisi kuulua aikamme kansallisvelvollisuuksiin, sillä se auttaa ymmärtämään myös oman vuosikymmenemme poliittisten ja tieteellisten suuntausten taustalla piileviä ideologisia rakenteita. Geenitutkimuksen ja varsin laajaa suosiota saavuttaneiden psykometrikoiden (ks. esim. Herrnstein ja Murray, The Bell Curve, 1994) perusoletukset ovat varsin lähellä viimevuosisadan "rotu"-käsitteeseen vedonneita konservatiivisia yhteiskuntateoreetikoita. Perinnöllisiin älykkyyseroihin vetoamisesta on vain lyhyt askel syntyvyydensäännöstelyn tai pakkosterilisaatioihin - keinoihin joilla nykyään on painajaismainen maine, mutta jotka aiemmin tällä vuosisadalla ovat olleet aivan arkipäiväisiä.
Toisaalta kolonialistien ja kallonmittaajien tunteminen on siksi tärkeää, että se tekee unohtamisen vaikeammaksi. Hiljan Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan vain kaksi kolmasosaa ruotsalaisnuorista on varmoja siitä, että puolen vuosisadan takaiset juutalaisvainot ovat historiallinen fakta. Viime kuukausina Der Spiegelissä on puolestaan keskusteltu kiihkeästi siitä, onko saksalaisten jo aika jättää toisen maailmansodan syyllisyys taakseen. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä kansainvälinen antirasistinen konsensus on asetettu kyseenalaiseksi, ja erilaiset - toiset aggressiivisia, toiset maltillisempia - rasistiset liikkeet ovat vallanneet jalansijaa useissa maissa. Rotukeskeisen ajattelun pimeä historia auttaa ymmärtämään tätä kehitystä, mutta samalla se karmeudessaan osoittaa antirasistisen työn tärkeyden.
Aatehistorioitsijat Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo ovat kirjassaan Kallonmittaajia ja skinejä jäljittäneet eurooppalaisen mentaliteetin keskiöön asettuneita rasistisia ajatusrakenteita löytöretkistä omalle vuosikymmenellemme. Vaikka rasismin käsite syntyi vasta omalla vuosisadallamme, on rasismin historia ulotettavissa modernin alkuhämäriin. Voidaankin ajatella että kyseisen käsitteen myöhäinen synty kertoo enemmänkin siitä, miten hyvin eurooppalaiset olivat sisäistäneet rasistiset näkemykset. Biologisten rotujen olemassaoloa ja hierarkisuutta pidettiin 1900-luvun alkukymmenille asti itsestään selvinä.
Rodun käsite antropologisessa merkityksessä vakiintui Isakssonin ja Jokisalon mukaan 1700-luvun jälkipuoliskolla: siis juuri valistusajan ihanteiden ja modernin tieteen hakiessaan muotoaan. Samanaikaisesti "rodun" (tässä tapauksessa lähinnä ihonvärin) ja orjuuden yhdistänyt transatlantinen orjakauppa levitti tehokkaasti ajatusta herrakansoista ja alemmista roduista. Rodun käsite ei kuitenkaan missään maailmanhistorian vaiheessa ole ollut yksiselitteinen. "Rodulla" on viitattu niin kantaan ja polveutumislinjaan kuin alalajeihin, kansoihin tai kieliryhmiin.
"Rodun" tyhjeneminen biologisesta sisällöstä ei ole kuitenkaan liiemmin vaikuttanut sen vahvuuteen maailmaa selittävänä ja ihmisiä mobilisoivana sosiaalisena voimana. (Tästä syystä käytän jutussani edelleen rodun käsitettä, mutta korostan "rodun" konstruktioluonnetta sijoittamalla sen lainausmerkkien sisään). "Rotu" on siis olemukseltaan historiallinen ja kulttuurinen konstruktio. Sen kehitystä ovat pitkälti ohjanneet erilaiset vaille kovin järeätä tieteellistä todistusaineistoa jääneet legendat ja myytit. "Rodun" määrittely on aina ollut varsin mielivaltaista: vielä parisataa vuotta sitten myös pienikokoiset lappalaiset ja siinä sivussa myös suomalaiset esi-isämme saivat arvostetuissa rotuluokituksissa villieläinten, apinoiden ja kääpiöiden arvon.
Rasismia pintaa syvemmältä
"Ihminen saavuttaa suurimman täydellisyyden valkoisessa rodussa. Keltaisilla intialaisilla on jo heikommat luonnonlahjat. Neekerit ovat vielä syvemmällä!" Näitä virkkeitä pitäisi mielellään jonkin hassahtaneen fasistin merkityksettömänä meditaationa, mutta valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Lainaus on modernin länsimaisen filosofian klassikolta, Immanuel Kantilta. Kant ei kuitenkaan ole rotuopillisine aivoituksineen aivan musta lammas modernien nerojen katraassa. Tarkemmin tutkittaessa rasismia edistävät ajatusrakennelmat ja normit ovat varsin syvällä sivilisaatiomme perustassa.
Rasismin historian tuntemuksen tulisi kuulua aikamme kansallisvelvollisuuksiin, sillä se auttaa ymmärtämään myös oman vuosikymmenemme poliittisten ja tieteellisten suuntausten taustalla piileviä ideologisia rakenteita. Geenitutkimuksen ja varsin laajaa suosiota saavuttaneiden psykometrikoiden (ks. esim. Herrnstein ja Murray, The Bell Curve, 1994) perusoletukset ovat varsin lähellä viimevuosisadan "rotu"-käsitteeseen vedonneita konservatiivisia yhteiskuntateoreetikoita. Perinnöllisiin älykkyyseroihin vetoamisesta on vain lyhyt askel syntyvyydensäännöstelyn tai pakkosterilisaatioihin - keinoihin joilla nykyään on painajaismainen maine, mutta jotka aiemmin tällä vuosisadalla ovat olleet aivan arkipäiväisiä.
Toisaalta kolonialistien ja kallonmittaajien tunteminen on siksi tärkeää, että se tekee unohtamisen vaikeammaksi. Hiljan Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan vain kaksi kolmasosaa ruotsalaisnuorista on varmoja siitä, että puolen vuosisadan takaiset juutalaisvainot ovat historiallinen fakta. Viime kuukausina Der Spiegelissä on puolestaan keskusteltu kiihkeästi siitä, onko saksalaisten jo aika jättää toisen maailmansodan syyllisyys taakseen. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä kansainvälinen antirasistinen konsensus on asetettu kyseenalaiseksi, ja erilaiset - toiset aggressiivisia, toiset maltillisempia - rasistiset liikkeet ovat vallanneet jalansijaa useissa maissa. Rotukeskeisen ajattelun pimeä historia auttaa ymmärtämään tätä kehitystä, mutta samalla se karmeudessaan osoittaa antirasistisen työn tärkeyden.
Rodun metaforisuus
Aatehistorioitsijat Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo ovat kirjassaan Kallonmittaajia ja skinejä jäljittäneet eurooppalaisen mentaliteetin keskiöön asettuneita rasistisia ajatusrakenteita löytöretkistä omalle vuosikymmenellemme. Vaikka rasismin käsite syntyi vasta omalla vuosisadallamme, on rasismin historia ulotettavissa modernin alkuhämäriin. Voidaankin ajatella että kyseisen käsitteen myöhäinen synty kertoo enemmänkin siitä, miten hyvin eurooppalaiset olivat sisäistäneet rasistiset näkemykset. Biologisten rotujen olemassaoloa ja hierarkisuutta pidettiin 1900-luvun alkukymmenille asti itsestään selvinä.
Rodun käsite antropologisessa merkityksessä vakiintui Isakssonin ja Jokisalon mukaan 1700-luvun jälkipuoliskolla: siis juuri valistusajan ihanteiden ja modernin tieteen hakiessaan muotoaan. Samanaikaisesti "rodun" (tässä tapauksessa lähinnä ihonvärin) ja orjuuden yhdistänyt transatlantinen orjakauppa levitti tehokkaasti ajatusta herrakansoista ja alemmista roduista. Rodun käsite ei kuitenkaan missään maailmanhistorian vaiheessa ole ollut yksiselitteinen. "Rodulla" on viitattu niin kantaan ja polveutumislinjaan kuin alalajeihin, kansoihin tai kieliryhmiin.
"Rodun" tyhjeneminen biologisesta sisällöstä ei ole kuitenkaan liiemmin vaikuttanut sen vahvuuteen maailmaa selittävänä ja ihmisiä mobilisoivana sosiaalisena voimana. (Tästä syystä käytän jutussani edelleen rodun käsitettä, mutta korostan "rodun" konstruktioluonnetta sijoittamalla sen lainausmerkkien sisään). "Rotu" on siis olemukseltaan historiallinen ja kulttuurinen konstruktio. Sen kehitystä ovat pitkälti ohjanneet erilaiset vaille kovin järeätä tieteellistä todistusaineistoa jääneet legendat ja myytit. "Rodun" määrittely on aina ollut varsin mielivaltaista: vielä parisataa vuotta sitten myös pienikokoiset lappalaiset ja siinä sivussa myös suomalaiset esi-isämme saivat arvostetuissa rotuluokituksissa villieläinten, apinoiden ja kääpiöiden arvon.
Rasismin paradoksi
On rasismin paradoksi ja modernin maailman tragedia, että tapahtumat joita periaatteellisella tasolla voidaan pitää kansojen välistä tasa-arvoa lisäävinä, ovat toistuvasti ruokkineet rasistista ajattelua ja lisänneet sen levinneisyyttä. Löytöretket ja eurooppalainen ekspansio toivat mukanaan uudenlaisen sosiaalisen liikkuvuuden ja tekivät ajatuksen pysyvien ja erillisten "rotujen" olemassaolosta kyseenalaiseksi. Seurauksena oli kuitenkin ennennäkemätön kansanmurha niin Amerikassa kuin Afrikassa.
Darwin puolestaan ei Isakssonin ja Jokisalon mukaan missään vaiheessa pohtinut evoluutioteoriaansa tietoisesti rotuteorian kannalta. Tavallaan Darwinin teoria lajien synnystä korostikin juuri rotujen dynaamisuutta ja sitä, että niissä ei pitkällä aikavälillä ollut mitään pysyvää. Tästä huolimatta rasistinen ideologia mukautti sosiaalidarwinistisen teorian nopeasti omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Olemassaolon taistelussa kelvollisimmat ja vahvimmat syrjäyttäisivät "rappeutuneet" kansat. Näin ollen sosiaalidarwinismi ei vain oikeuttanut kansanmurhia, vaan teki niistä edistyksen väistämättömän sivutuotteen.
Ruotsalainen tutkija ja kirjailija Sven Lindqvist on kirjoittanut viisaasti siitä, miten rasismin historia ei kerro yksin rasisteista. Lindqvistin mukaan kaikkina aikoina on ollut rohkeita ihmisiä, jotka ovat pyrkineet oikaisemaan rasistisia ajatusvääristymiä. Kirjassaan Rasismin vastustajia Lindqvist esittelee muutamia rasismin ylivaltaa vastaan asettuneita pioneereja, jotka ovat - huomionarvoista sinällään - tätä nykyä lähes järjestään tuntemattomia.
Kuten olen jo edellä pyrkinyt osoittamaan, rasistisen ideologian ytimessä on pyrkimys antaa väkivallalle ja sorrolle laillisuuden silaus. Pitkään sorron oikeuttamiseen riitti argumentti siitä, miten ei yksikään ei-valkoinen "rotu" ei ollut synnyttänyt sivilisaatiota, ei korkeatasoista tiedettä tai taidetta. Tämä rotusorron kestoteema kävi kuitenkin ongelmalliseksi, kun rasismi kehittyi muun muassa irlantilaisten ja juutalaisten vainojen myötä myös Euroopan sisäiseksi liikkeeksi. Tummaihoisilla tai intiaaneilla ei Lindqvistin mukaan ollut vielä 1800-luvulla joukossaan korkeasti koulutettuja intellektuelleja, jotka olisivat kyenneet ajamaan heidän asiaansa, mutta Euroopasta näitä löytyi.
Rasistinen ideologia on kuitenkin muurattu niin tiukasti eurooppalaisen ajattelun kivijalkaan, että harvat rotusorron vastustajatkaan ovat täysin päässeet eroon ennakkoluuloistaan. Julkilausumista huolimatta vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat jääneet valkoisen miehen etuoikeuksiksi. Lindqvistin tarinat antirasismin pioneereista kertovat lähes poikkeuksetta taltutetuista pyrkimyksistä. Esimerkiksi pitkään Afrikassa työskennellyt englantilainen lääkäri Thomas Winterbottom osoitti jo 1803 perusteettomiksi aikansa antropologian afrikkalaisia koskeneet ennakkoluulot. Tästä huolimatta myytit ja villit sepitelmät eläinten kaltaisista ihmissyöjistä vain kasvoivat 1800-luvun kuluessa. Samalla tavalla useat muut rasistisen ideologian kyseenalaistaneet äänet ovat jääneet vaille laajempaa kaikupohjaa.
http://sonja-miettinen.blogspot.com
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti